Tämän tekstin kirjoittaminen on ottanut aikansa ja yhä tulee kyyneleet silmiin, vaikka tapahtuneesta on päästy pahimman yli. Olen kertonut tästä meillä tapahtuneesta murheesta avoimesti, mutta tänne kotisivuille asti en ole asiaa pystynyt purkamaan ennen kuin nyt.

Meillä odotettiin marraskuun lopulla kauan suunniteltua ja toivottua pentuetta, jonka aikaansaamisesta kerroin aiemmin. Pietan tiineys eteni normaalisti, maha kasvoi, pentuja näkyi röntgenissä 5. Jokaiselle pennulle olisi ollut todennäköisesti kotikin odottamassa.

Jotain meni kuitenkin pieleen, kun pentujen olisi pitänyt syntyä. Avausvaihe kesti omituisen pitkään aiempiin verrattuna, mutta koska Pieta ei vaikuttanut hermostuneelta tai normaalia kipeämmältä en lähtenyt sen kanssa päivystykseen. 27.11. perjantaiaamuna alkoi vihdoin näyttää siltä, että nyt alkaa synnytys edetä. Olin päättänyt edellisiltana, että aamulla lähdetään käymään eläinlääkärissä, jos mitään ei tapahdu, mutta valitettavasti me ei koskaan päästy sinne asti.

Pieta kävi aamulla normaalisti ulkona ja asettui sitten pentulaatikkoon. Olin sen kanssa pentuaitauksessa siitä puolen metrin päässä valmiina auttamaan synnytyksessä. Kun vihdoin näytti siltä, että ensimmäinen ponnistus on tulossa Pieta lysähti pentulaatikkoon elottomana. Luulin sen menettäneen tajunnan, aloin ravistella sitä, kohta antaa tekohengitystä ja paineluelvytystä…. Mutta Pieta oli jo poissa. Ulkoilun ja tämän tapahtuman välillä oli kulunut aikaa max. 15min.
Minulla kesti hetken tajuta, mitä oli tapahtunut. Ensin odotettiin innolla pentuetta, ja sekunnissa kaikki toiveet oli murskattu. Se tunne, kun tajuat, että tiine narttu menehtyi suoraan silmien edessä pentulaatikkoon, yksikään pentu syntymättä…. Se tunne oli aivan hirveä. Sama filmi noista Pietan viime hetkistä pyöri ja pyöri silmien edessä vielä monta päivää tapahtuman jälkeen. Kun ei ollut kyse edes siitä, että menetin pennut, vaan siitä, että menetin perheenjäsenen, jolla olisi pitänyt olla vielä monta, monta hyvää elinvuotta jäljellä. En missään vaiheessa ollut kuvitellut, että tässä laumassa poistuma lähtisi nuoremman polven koirista, kaikista vähiten tällaisessa tilanteessa.

Tästä tapahtumasta on kulunut pian 2 kuukautta. Edelleen toivon päivittäin, että Pieta olisi yhä elossa, juoksisi eteiseen vastaan öristen lelu suussa, hyppäisi pirttipenkille viereen tuijottamaan vaativasti lautasta ja jolkottelisi lenkeillä vasemman jalan vieressä herkkuja vartoen. Pahinta on ollut sisäistää, että en koskaan saa Pietaa ja sen persoonallisia tapoja takaisin. Mustikanpoimijakaveri ja mandariinilohkojen kerjääjä on ikuisesti poissa.
Tuntuu myös epäreilulta, että niin pitkään suunniteltu, huolella mietitty pentue ei koskaan toteutunut toivotulla tavalla. Kun itse panostaa terveytutkimuksista lähtien niin paljon yhdistelmiin ja tässä olisi molemmat vanhemmat olleet luustokuvattuja, astutukseen oli nähty tuhansien kilometrien edestä vaivaa ja pentue oli todella toivottu, kaikki hävisi tuhkana ilmaan. Pietan kuoleman jälkeen mietin monta kertaa haluanko enää edes kasvattaa, miksi nähdä edes vaivaa ja riskeerata omien koirien henki pennutukseen, jos lopputulos voi olla tämä. Miksi se on juuri minun koirani, joka menehtyy tässä tilanteessa, samaan aikaan kun tämän koronabuumin myötä on teetetty niin paljon pentueita huomattavasti köykäisemmillä tavoitteilla ja lähtökohdilla? Miksi minun pitää käydä tällainen läpi jo näin varhaisessa vaiheessa kasvatusuran alkua, kun monelle muulle ei koskaan käy näin? Katkeruus on nostanut päätään ja etenkin alkuvaiheessa oli todella vaikea iloita muiden onnistuneista synnytyksistä ja kasvavista pennuista, kun omalla kohdalla meni niin pennut kuin kantanarttu.

Lähetimme Pietan pentuineen Ruokavirastoon ruumiinavaukseen, jotta toivottavasti saataisiin vastauksia miksi näin kävi. Odotan yhä näin 2kk jälkeen patologin lausuntoa, jossa voi mennä kolmekin kuukautta… Pietan tuhkat on onneksi jo saatu kotiin.

Koiramaailma tuntuu välillä todella raskaalta olla ja harrastaa, mutta heti tapahtuman jälkeen olen saanut todella paljon tukea muilta kasvattajilta ja koiraharrastajilta, omassa kuin muissakin roduissa. Tiedän tämän tapahtuneen saaneen aikaan paljon puhetta kasvattajien keskuudessa. Olen halunnut olla asiasta avoin, jotta jos vastaava tilanne tulee joskus jollekin vastaan, hän ainakin tietää ettei ole yksin. Luojan kiitos kaiken kuulemani perusteella tämä on erittäin harvinaista, kääpiösnautsereissa en ole kotimaan tasolla kuullut yhdestäkään toisesta tällaisesta tapauksesta.

Toivon tämän herättelevän myös pennunostajia ajattelemaan mitkä on kasvattajan riskit pentuja teettäessä. Nyt kun pentukauppa käy kuumana on tuntunut usein siltä, että monellakaan ei ole käsitystä siitä, mitä yhden pentueen eteen kasvattaja joutuu näkemään vaivaa – etenkin, jos miettii yhdistelmiään vähänkään enemmän kuin vain sen verran, että tekee vähimmäisvaatimukset mitä pentujen rekisteröintiin tarvitsee… Ei se ole niin, että pentuja “vain syntyy” ja “on myytävänä”. Moniko pennunostaja tai edes aloitteleva kasvattaja tajuaa realistisesti ne kaikki riskit, mitä yhden pentueen aikaansaamiseen joutuu ottamaan? Omalla kohdalla oppirahat on nyt maksettu pahimman kautta ja korkojen kera.

Pietan poismenon jälkeen sen tytär Priska oli ihan hukassa ja ihmeissään mihin sen emä oli yhtäkkiä kadonnut. Kennykin lähti tuossa rytäkässä lomailemaan yhteisomistajilleen Kainuuseen, joten me totuteltiin hetki elämään vain kahden koiran kokoisessa minilaumassa Priskan ja Tenhon kanssa (suomenpystykorvat muodostavat oman lauman pääsosin ulkona asuessaan). Nyt on kuitenkin saatu normaalimpi lauma taas kasaan, kun saatiin Kenny kotiin ja sen mukana tuli Ksenia väliaikaisesti Lapin-lomalle. Ksenia matkaa jossain vaiheessa kevättä takaisin Kajaaniin, mutta on nyt jonkin aikaa erityisesti Priskan seurana. Minullekin tämä on ollut hyvä mahdollisuus tutustua Kseniaan vähän paremmin ja miettiä Sannin kanssa yhdessä mahdollisia sulhovaihtoehtoja, toiveena kun on, että jossain vaiheessa saadaan Ksenian jälkeläinen tänne mettänperälle.

Pietan poismeno pisti myös tulevaisuuden suunnitelmien osalta pakan sekaisin. En jaksa uskoa, että se mitä Pietalle ikinä tapahtuikaan on mitään perinnöllistä, lähtö tuli niin yhtäkkiä ja sillä kuitenkin oli jo ennestään kaksi hyvin mennyttä synnytystä ja hyvää pentuetta. Tämä olisi ollut Pietan kolmas ja viimeinen pentue, ja tätäkin mietin pitkään olisinko jättänyt pennuttamatta tämän kolmannen kerran…. Kuitenkin tämän kaiken surun keskellä on ollut myös terapeuttista miettiä pentuesuunnitelmien jatkoa. Onneksi Pieta jatkaa elämäänsä jälkeläistensä kautta.