Tänään on se päivä,
kun minun matkani on kuljettu loppuun.
Olen sairas ja voimani ovat ehtyneet,
älä siis pyydä minua jaksamaan pidemmälle,
vaan pidä minua sylissäsi
ja kerro minulle kaikista yhteisistä vuosistamme.
Silitä turkkiani niin kauan
kunnes olen kulkenut rajan yli
ja sydämeni on sammunut.
Muistele minua mutta älä takerru minuun,
vaan jatka eteenpäin.
Kun aika koittaa, kohtaamme jälleen,
emmekä eroa enää koskaan.
Tuli päivä, jolloin tiesin olevan aika päästää Tenho pois. Tenholla oli viimeiset pari elinvuottaan lisääntyviä terveysongelmia ja jo pitkään oli tiedossa, että meidän yhteistä aikaa ei välttämättä lasketa enää vuosissa, vaan kuukausissa. Lopetuspäätöstä oli pyöritelty viimeiset pari vuotta, mutta aina teräspappa kampesi itsensä elon kirjoihin, vaikka toivottomalta ehti jo näyttää.
Tenho oli jo nuoruusvuosista lähtien kärsinyt runsaasta hammaskivestä, ienten vetäytymästä ja parodontiitista, suuta hoidettiin niin kotona kuin eläinlääkärissä useaan otteeseen. Viimeisellä hammasputsireissulla tämän vuoden tammikuussa lopputulema oli karu, suuhun jäi vain kulmahampaat ja muutama alahammas kommentilla, että nekin tulisi poistattaa. Tässä vaiheessa jo tiesin, että Tenholle ei enää niin massiivisia kirurgisia operaatioita aleta tehdä, kun remppaa oli jo muutenkin. Samalla reissulla sillä todettiin myös sydämen sivuääni luokkaa 3/6.
Vuoden 2018 joulukuussa Tenholla ilmeni maksan vajaatoiminta, jota lähdettiin kuitenkin hoitamaan ajatuksella “annetaan vielä mahdollisuus toipua”. Ab-kuuri puri ja Tenho toipui, vaikka lähtötilanne oli todella kriittinen. Maksa ei kokonaan enää parantunut tulehduksesta, mutta kotitekoisella tukiruokavaliolla Tenhon elämänlaatu saatiin pidettyä hyvänä, eikä vajaatoimintaa nähnyt ulospäin.
Seuraava takaisku koettiin viime vuoden 2020 kesällä, kun eräänä aamuna huomattiin, että Tenhon toinen takajalka ei toimi kunnolla polvesta alaspäin. Taas mentiin eläinlääkäriin ja olin varma, että kotimatkalle ei enää lähdetä yhdessä Tenhon kanssa. Diagnoosina välilevytyrä alaselän nikamassa, lisäksi röntgenkuvissa havaittiin spondyloosimuutosta rintarangassa. Hoitona kipulääke, kortisoni ja lepo. Tenho ei missään vaiheessa osoittanut kipua ja se kuntoutuikin sen verran hyvin, että pystyttiin tekemään normaalimittaisia metsälenkkejä Tenhoa irtipitäen lumettomaan aikaan. Talviaikaan liikkuminen oli hankalaa enkä Tenhoa enää ottanut lumisilla keleillä pihaa pidemmälle lenkeille, koska myös sen kylmänsietokyky oli huonontunut. Toinen takajalka ei kuntoutunut enää täysin toimintakykyiseksi eikä Tenho pystynyt käyttämään kinnertä normaalisti. Tenhon yksi kaunein ominaisuus oli sen hieno liike, surkeaa ettei tästäkään pystytty enää nauttimaan sen elämän loppupuolella…. Vauhtia se silti pystyi ottamaan ja oppi käyttämään myös osittain toimintakyvytöntä jalkaansa niin hyvin, että pihalla juoksevasta Tenhosta ei olisi arvannut, että sen jalan kanssa on ongelmia.
Iän myötä Tenhoa alkoi kiusata myös nivelrikko sekä ääniarkuus, joka ei onneksi pahentunut kovin paljon arkea haittaavaksi. Keväisin sille oli hankalaa katolta tippuvan lumen ääni, mutta ukkonen ja raketit eivät sitä pelottaneet.
Alkuviikosta ennen Tenhon lopetusta huomasin, että Tenho ei pystynyt enää syömään kunnolla. Nälkä sillä oli ja ruoka maistui, kun sen tarjosi sille kädestä, mutta itse se ei pystynyt ruokakupista syömään kuin korkeintaan puolet, silloinkin kuppi korotettuna. Tämä oli minulle merkki, että Tenho on aika päästää pois kipujen ulottumattomiin. Syömisvaikeuden syytä ei lähdetty enää selvittämään. Oma epäilykseni on pahentunut spondyloosi, joka vaikeutti kaulan liikkumista ja aiheutti kipua pään ollessa alaspäin.
Tenho lähti itselleen ominaiseen tyyliin niin saappaat jalassa kuin tuossa terveydentilassa oli mahdollista lähteä. Ennen eläinlääkäriin lähtöä se rallasi vielä pihalla eikä antanut ottaa kiinni. Vastaanotolle mentiin kaasu pohjassa puskia ja puunjuuria nuuskien. Rauhoitusainetta vastaan se taisteli, kuten oli taistellut jokaisella hammaslääkärireissulla. Kun Tenho viimein nukkui pois, se nukahti rauhallisena minun silitellessä sen turkkia.
Tenho ehti olla meillä hieman yli 10 vuotta sen kotiinhakupäivästä laskettuna. Se oli monen vuoden haaveilun ja pitkän odottamisen tulos. Ihastuin Tenhon emään vuosi ennen sen astutusta, ja itku tuli saadessani tietää, että minulle oli syntynyt pentu juuri siitä nartusta, josta pennun halusin. Tenho oli pentueensa tummin pentu, minun nokisten koirien historia on siis pitkä ja alkoi Tenhosta….
Tenhon kanssa pääsin kunnolla sisään koiramaailmaan ja koirien kanssa harrastamiseen. Ensimmäisenä omana koirana sen kanssa luonnollisesti tehtiin kaikki virheet, joista sitten vaan opittiin. Näyttelyharrastuksestakin innostuin Tenhon kanssa – alun perin oli tarkoitus käydä pari kertaa kokeilemassa, mutta ensimmäisestä näyttelystä kun ei sertiä tullut ilmoitin sen toiseen, josta serti sitten tulikin. Se oli menoa sen jälkeen. Vaikka Tenho jossain vaiheessa menestyikin kohtalaisen hyvin ja meillä oli kehissä hienoja onnistumisia, on näistä reissuista päällimmäisenä jäänyt mieleen voittojen sijaan kaikki ne reissut, joihin näyttelyt meidät vei. Alkuvuosina jouduttiin kulkemaan julkisilla ja kerjäämään muilta kyytejä, Messarissa tuli käytyä useampana vuonna junalla ja Norjassa käytiin kerran bussimatkalla. Tenhon kanssa kierretiin kehiä vain pohjoismaissa, Baltiaan ei keretty terveyden alkaessa brakata.
Jos puhutaan näyttelymenetyksestä, hienoin hetki oli ehdottomasti vuoden 2012 Helsinki Winner-näyttelyssä, josta Tenho sai Helsinki Junior Winner-tittelin. Olin käynyt ensimmäisen kerran Messarissa v. 2010 ja niin vaikutuin siitä, että päätin joku päivä olla siellä kehässä oman koiran kanssa. Enpä olisi arvannut, että kun se päivä tuli sieltä lähdettäisiin tittelin kera kotiin…. Seuraavana kesänä Tenho valioitui heti ensimäisessä mahdollisessa näyttelyssä sen täytettyä 2 vuotta. Tenho pärjäsi erityisesti liikkeillään, niiden puolesta sillä olisi ollut tämän päivän kehiinkin annettavaa. Meidän viimeinen näyttely oli vuoden 2015 Messarissa. Aikomus oli palata Tenhon kanssa veteraanikehiin, mutta maksan mentyä siitä tuli myös kipuherkempi ja Tenhon täyttäessä 8 vuotta samana kesänä aloin ajella sen turkkia, jolloin näyttelyt saattoi unohtaa kokonaan.
Tenho oli ainutlaatuinen koira, jollainen voi olla vain kerran elämässä. Se oli aina iloinen ja elämänhaluinen, siitä pitivät melkein kaikki sen tavanneet ihmiset. Vuosia se nukkui kanssani kylki kyljessä, pää samalla tyynyllä. Se on koiristamme ainoa, johon saattoi luottaa, ettei se metsälenkeillä karkaa hajujen ja eläinten perään. Urokseksi se nautti yllättävä paljon läheisyydestä ja sylissä olosta.
Ilman Tenhoa olisin monta hienoa kokemusta köyhempi, yhtä harrastusta kokemattomampi eikä minulla olisi osaa näistä ystävistä, joihin olen tutustunut koiraharrastuksen kautta. Ei olisi myöskään tätä kasvatustyötä, eikä tätä narttulinjaa. Ensimmäisenä käppänänäni sillä oli suuri vaikutus minuun koiraharrastajana ja myös kasvattajana. Ei minulla välttämättä olisi tätä nykyistä työtäkään ilman Tenhoa. Sen turkki oli haastava ja sen ylläpitämiseen piti tehdä paljon töitä, mutta ilman tällaista haastetta en mahtaisi osata käsitellä käppänien turkkeja kuten nyt osaan.
Tenhon lopetuspäätös ei ollut helppo, vaikka koin tehneeni viimeiset pari vuotta ikäänkuin saattohoitotyötä. Joku muu olisi lopettanut Tenhon paljon aiemmin, jo silloin kun maksa meni. Minä kuitenkin koen, että kaikesta terveysvaivasta huolimatta Tenholla oli hyvät loppuajan päivät. Sen puuronkeitto oli omanlaisensa kuormitus, mutta siitäkin tuli ajan saatossa tapa: joka kerta kaupassa käydessä pari pakettia kanann paistileikettä jääkaappiin, pussi puuroriisiä ja kenno kananmunia. Tuntui omituiselta, kun pari päivää ennen lopetusaikaa en kaupassa käydessä enää ostanutkaan paistileikettä jemmaan….
Tenho jätti kokoisensa kolon laumaan ja ajoittain ikävöin ja kaipaan sen hahmoa. Päällimmäinen tunne on kuitenkin ollut helpotus siitä, että enää ei tarvitse miettiä kuinka paljon sillä on kipuja ja koska on sen aika päästä pois. Kesällä olin jo tehnyt päätöksen, että Tenhon ei enää tarvitse jaksaa talven yli, Tenhon kroppa oli tullut samaan lopputulokseen. On surullista, että Tenhon ruumis mureni vääjäämättä alta, vaikka sen mieli pysyi nuorena. Pää olisi halunnut pystyä enempään kuin mihin sen ruumis enää kykeni.
Meillä on viimeiseen pariin vuoteen mahtunut menetystä, kun ensin puolen vuoden välein piti haudata kaksi isovanhempaani, sen jälkeen lähti Pieta yllättäen ja aivan liian aikaisin, ja nyt Tenho. Vielä kerran on viikatemies odotettavissa, kun lähiaikoina on aika päästää myös Kahku paremmille jahtimaille senkin terveyden reistaillessa. Todella toivon, että näiden jälkeen on Kuolema saanut oman osuutensa meidän laumasta ja jättäisi meidät joksikin aikaa rauhaan. Luopuminen on tietysti oma osansa elämän kiertokulkua, mutta nyt on pitänyt surutyötä tehdä peräjälkeen niin monta kertaa, että alkaa jo riittää.
Nämä minun elämäni kaksi ensimmäistä käppänää ovat molemmat nyt poissa. Toivottavasti Pieta oli pentuineen Tenhoa vastassa. On helpompi ajatella, että kuoleman jälkeen sielu jatkaa matkaansa ja että vielä joskus, kun oma aikani on täynnä tapaan myös nämä menetetyt koirani läheisten lisäksi.