Haluaisin täällä blogin puolella tehdä kasvattajan roolia pentujen aikaansaamisessa näkyvämmäksi ja samalla myös maanläheisemmäksi. Monesti koirankasvatuksesta tietämättömät puhuvat “kenneleistä” kuin kasvattajien ainoa elämänsisältö olisi vain koirat ja pentujen teettäminen, ja toisinaan pentukyselyitä lukiessa tulee mielikuva, että ei oikein ymmärretä mitä kaikkea sen yhden pentueen aikaansaamiseksi on voitu tehdä – että pentuja ei tosiaan ole tarjolla vuoden ympäri kuin maitoa marketin hyllyllä, että pentuja ei välttämättä myydä sille joka keksii ekana kysyä ja että kasvatus ei lopulta ole vain sitä, että nakataan uros ja narttu kahdestaan huoneeseen, niks naks ja parin kuukauden päästä tulee söpöjä pentuja. Täällä kulisseissa tapahtuu usein paljon, paljon muuta, kuukausia etukäteen ennen yhdenkään pennun syntymää. Tässä postauksessa pääsette tutustumaan meidän uusimman pentueen aikaansaamisyritykseen, joka vei minut, Kenny ja Pietan Baltian läpi Liettuaan, sieltä Kangasalle, Kajaaniin ja lopulta vihdoin kotiin.

Alun perin olin suunnitellut, että tänä vuonna meillä ei ole yhtäkään pentuetta, vaan ensi vuonna pentueita olisi 2, joista toinen väriristeytyspentue Pietalle ja toinen musta-hopea pentue Priskalle. Mielessäni kuvittelin, että Pietalle kaivelen jostain Suomi-Ruotsi -akselilta musta-hopeaa kantavan pippurin tai mustan uroksen ja Priskalle voisi pohtia serbiantuontipoika Kennyä. Lopulta kun Kennyn kanssa matkattiin Belgradista koto-Suomeen ja sitä jokusen päivän arkioloissa katselin alkoi mielessä viritä ajatus, että perhana, tässähän olisi paljon sellaista mikä passaisi Pietalle! Kun omassa elämässä tulevaisuudennäkymät heitti kuperkeikkaa ja kaksi pentuetta samaan aikaan ensi vuonna alkoi näyttää turhan rankalta missiolta päätin yrittää Pietan viimeistä pentuetta vielä tälle vuodelle ja Priskan pentue voisi olla ensi kesänä. Sitten vaan silmätarkit kuntoon ja juoksujen odotukseen. Molemmat vanhemmat kotona, kokenut narttu ja viriili nuori uros, mikä voisi olla sen helpompaa….

Ajatuksen tasollehan se helppous jäi. Meidän jo kertalleen peruttu Liettuan reissu alkoi häämöttää, matkaseura oli löytynyt, majoitus varattu, laivaliput parin klikkauksen päässä – ja Pietalla alkoi juoksu. Kalenteri käteen ja päiviä laskemaan miten tärpit osuu kohdalle, keretäänkö sopivasti kotiin astutuspuuhiin vai pitääkö miettiä plan B. Voi paska, nehän osuu juuri sille viikonlopulle, kun Kennyn kanssa pitäisi olla 1600km päässä Liettuassa! Mikä tuuri! Voin kertoa, että jos haluaa aiheuttaa draamaa tuntemattomien reissukavereiden kanssa ilmoita heille, että tarttis muuten ottaa tärppinen narttu mukaan. Aikani kun patukkaa kasvattelin otsaan, soitettuani pari puhelua ja pohtiessani asiaa sen ainoan ennestään tutun reissukaverin kanssa saatiin homma järjestettyä, kahdella autolla Liettuaan, vieraat urokset omistajineen toisessa ja nartut + Kenny meidän omistajien kera toisessa. Tässä vaiheessa stressikäyrä on ihan katossa ja olen lähtöpäivän aamuun asti varma, että homma tulee pissimään reisille, reissu ei onnistu ja haen Kennyn Kajaanista kotiin ilman ylimääräistä mutkaa Baltiaan. Tämä Liettuan reissu oltiin tosiaan kertalleen jo Sannin kanssa päätetty perua koronatilanteen pahentuessa, mutta tämä tuttu reissukaveri aka Suvi kun Kokkolan näyttelyreissulla vinkkasi, että vilkaise omistajalista mitä koiria kehässä on alkoi sertit, rosetit ja tittelit vilistä silmissä. Kennyllä nimittäin olisi kolmen päivän aikana mahdollisuus saada kolme titteliä kerralla, ketäpä näyttelyharrastajaa ei moinen mahdollisuus kutittelisi.

Reissupäivän aamun koittaessa Pieta ja kamat kyytiin ja kohti ensimmäistä etappia, eli Rovaniemeä. Sieltä matka jatkui auton vaihdon jälkeen Kärsämäelle, josta Kenny kyytiin ja seuraavaksi kohti Helsinkiä. Vantaalla napattiin vielä yksi koira mukaan.
Minä kun luulin, että nämä HC-astutushommat on niitä 10 vuotta kasvattaneiden hommia, vaan kun sattuu yksi vahinkopentuekin kohdalle kasvatusvuosia ollessa takana vasta 2 mikään ei enää yllätä. Helpommallakin olisi toki voinut päästä, kun olisi käyttänyt vaikka sitä naapurin urosta, tai jäänyt kotiin, tai unohtanut koko astutuksen.

Liettuan Palangaan päästiin ilman kommervenkkejä, parin tunnin laivamatkan ja 8h ajomatkan jälkeen. Näyttelyistä teen myöhemmin oman postauksen, mutta pikakelauksena kaikki saatiin mitä lähdettiin hakemaan ja kotiin rontattiin ne kolme titteliä, kasa rosetteja ja muovipokaaleja. Eikä muuten otettu koronaa tuliaiseksi, sen uskaltanee jo sanoa. Liettuassa oli julkisilla paikoilla maskipakko, ujoille suomalaisille se parin metrin turvaväli tulee kuin itsestään, käsiä pestiin iho ruvelle ja hyvä ettei uitu desinfiointiaineessa.

Jotta liian helpolla ei oltaisi päästy matkan tässä(kään) vaiheessa, astutukset Liettuassa ei onnistuneet. Liekö vielä liian aikaiset päivät ja innokas nuori uros vailla sihtiä, siinä vasta hyvä kombo. Otin kriisilinjan Suomeen Pietan kasvattajaan Satuun ja Kennyn kimppaomistajaan Sanniin, ja kohta olikin kasassa plan C. Satojen kilometrien ajomatkan ja tuntien autossa ja laivassa istumisen jälkeen kun vihdoin päästiin takaisin kotimaan kamaralle jätin Suvin Helsinkiin ja suuntasin hänen autollaan molempien koirat ja kamat mukana kohti Kangasalaa. Siellä kello 4 aamuyöllä kömmittiin lattialla koiria astuttamassa, vaan vihdoin homma alkoi sujua. Kiitos vielä tätäkin kautta Satu! Tässä vaiheessa oli menossa juoksupäivä nro 15, kun Pieta on aikaisemmin astutettu päivillä 12-14. H-hetki ei tosiaan kestä ikuisesti, vaan jos pentuja aikoo saada pitäisi siittiöt saada oikeaan paikkaan oikeina päivinä, joita voi olla nartusta riippuen yhdestä muutamaan. Pietalla näitä päiviä on onneksi “muutama”, joten pelivaraa on jonkin verran.
Parin tunnin nukahtamisen jälkeen otin seuraavaksi kohteeksi Kajaanin, jossa alkuillasta oli toinen onnistunut astutus. Kiitos Sanni! Tästä matka jatkui syrjäkylien pikkuteitä pitkin Rovaniemelle, jossa kannettiin taas kamppeet toiseen autoon ja vihdoin muutaman torkahduksen jälkeen päästiin kotiinkin. Tässä vaiheessa kello oli n. 3 yöllä. Onneksi olin tajunnut laittaa seuraavalle päivälle vapaata ja saatiin rauhassa puhallella matkaväsymystä pois. Baltian maat ajettiin yhden pysähdyksen taktiikalla läpi mennen tullen eikä kotimaassakaan turhia jarruteltu välillä. Ajokilometrejä koko reissulle kertyi n. 3600.

Pietan astutuksesta on nyt n. 2 viikkoa ja vielä toiset mokomat saa odotella, jos sen ajatteli ultrassa käyttää tiineyden varmistamiseksi. Tässä vaiheessa on kyllä sanottava, että jos tästä sopasta ei pentuja tule, tai syntyy vain yksi ja sekin pikkuvikainen, silloin ottaa kyllä päähän. Nyt vaan sormet ristiin ja peukut pystyyn, jotta tämä koko operaatio oli vaivan arvoinen ja meillä olisi marraskuussa vasullinen pentuja kasvamassa! Ja ehkä seuraava astutusreissu päästäisi vähän helpommalla. Ei tässä ole voinut muuta tehdä kuin nauraa sille, että Pietan kanssa opetellaan kaikki kommervenkit, kun taas Priska taisi vaan onnistuneesti peruuttaa Tenhon kupeisiin juuri oikeana päivänä ja pentuja syntyy ilman aikomusta…. Pietan kanssa on tosiaan A-pentueen kohdalla ajeltu keskellä yötä Ruotsiin sulholaan ja B-pentuetta alkuun laittaessa ensin säädettiin työvuoroja ympäriinsä ja Pietaa kun olin lähdössä hakemaan kotiin lensin ennen autoon pääsyä kotipihalla takaraivolle. Aivotärähdyksen pelossa jäin sohvalle makaamaan loppupäiväksi ja hakupäivä siirtyi muutamalla päivällä. Onneksi pentueet on onnistuneet hankaluuksista huolimatta, toivottavasti onnistuu siis tämäkin.